Äidinrakkaus on savannin voimista väkevin

Pari jeepillistä safarimatkustajia seurasi hiukset pystyyn nostattavaa jännitysnäytelmää eräässä Afrikan kansallispuistossa. Nuori urosleijona oli iskenyt silmänsä sarvikuonon kolmiviikkoiseen poikaseen. Urahdellen se teki hyökkäyksiä emon jaloissa pyörivää pienokaista kohti – ei kovin vakuuttavia, ei liioin aggressiivisiakaan vaan paremminkin tunnustelevia. Melkein pystyi kuvittelemaan sen mietteet: ”jospa vain saisi äidin ja poikasen erilleen toisistaan”. Emo jatkoi syömistä mutta piti tiukasti silmällä uhkailijaa. Samalla se huolehti tarkasti, että lapsukainen pysyi sen jalkojen välissä. Kun leijona näytti tulevan liian lähelle, sarvikuonon lähes kaksitonninen ruho ampaisi liikkeelle ja syöksyi salamana isoa kissaa kohti.

Leijona pakeni, mutta ei kauas ja savannin julma hide-and-seek alkoi kohta uudestaan. Ihmiseläimet jeepeissä hikoilivat tuskissaan. Pelastusoperaatiotakin jo suunniteltiin. Lopulta emo päätti jännitysnäytelmän ajamalla nuoren uhkailijan selkeästi kauemmas ja jäämällä katsomaan, että tämä todella luovutti pelin. Vanhempi urosleijona seurasi läheisen pensaan varjosta tilannetta siihen kuitenkaan puuttumatta. Se oli oppinut vaellusvuosillaan, ettei sarvikuonoäidistä kannattanut hankkia vastustajaa, sillä siinä matsissa voi kisuille käydä kalpaten. Emo ja poikanen käänsivät meille selkänsä ja poistuivat paikalta kylki tiukasti kyljessä. Jeepeissä huokaistiin helpotuksesta. ”Turvassa ainakin toistaiseksi”.

Yhdessä toisessa kansallispuistossa eräs toinen sarvikuonoäiti – kutsutaan häntä nyt vaikka Thambiksi – törmäsi niin ikään vaaralliseen vastustajaan, tuhat kertaa julmempaan kuin ärhentelevä leijonanuorukainen. Joukko salametsästäjiä oli jäljittänyt kolmen sarvikuonon ryhmän yön pimeydessä. Vaikka rangaistukset ovat kovia ja vaikka kansallispuistoja vahtivat aseistetut vartijat, kuolee silti keskimäärin kolme eläintä päivässä salametsästyksen seurauksena. Sarvikuonon himoittu sarvi saattaa maksaa enemmän kuin kovat huumeet tai timantit ja ostajia löytyy erityisesti aasialaisilta markkinoilta, sillä sarven uskotaan parantavan lähes kaikki vaivat syövästä potenssiongelmiin. Eikä perinnetietoisille nuorille Lähi-idän miehille taottu heimotikari ole täydellinen ilman sarvikuonon sarvesta sorvattua kädensijaa. Thambikin liikkui tuona kyseisenä yönä kahden lajitoverinsa kanssa, törmäsi metsästäjiin ja noiden kahden lailla melkein sai surmansa. Mutta vain melkein… Se sinnitteli, kävi läpi useiden leikkausten ja hoitojen sarjan ja säilyi hengissä. Puistonvartijat kertoivat, että se oli salametsästäjät kohdatessaan raskaana eikä tähän julmaan maailmaan enää tarvittu yhtään orpolasta lisää, joten Thambi pysyi ja pysytteli hengissä. Runoilijan sanoin – asiayhteydestä johtuen kyllä vähän ontuvasti – ”äidit vain nuo toivossa väkevät”. Pienokainen on nyt teini-iässä ja käyttäytyy kuten sen ikäiset tapaavat tehdä: ottaa etäisyyttä, äksyilee mutta tiukan paikan tullen palaa emon kylkeen.

Huomasithan etten edellä kertonut kansallispuistojen nimiä enkä niiden sijaintia. Ne ovat vain puistoja jossain Afrikassa. Thambikaan ei ole Thambi vaan sitä ja sen selvinnyttä poikasta kutsutaan oikeassa elämässä ihan toisilla nimillä. Jutun kuvituksena ei ole yhtään otosta niistä kummastakaan, ei myöskään leijonan selättäneestä sarvikuonomammasta. En edes ole halunnut kertoa, puhutaanko tässä isosarvikuonoista vai pensassarvikuonoista. Nimittäin ihana netti, nuo kaiken maailman naamakirjat ja instat, jotka meitä yli maiden ja maanosien yhdistävät, saattavat yhteen myös salametsästäjiä ja niiden uhreja. Vaarattomia matkakuvia ja viestejä lähettäessämme emme tule ajatelleeksi, että niistä etsivät tietoja myös muut kuin tutut vastaanottajat. ”Hei mummi. Olemme nyt täällä NN:n kansallispuistossa ja asumme viehättävässä KK-nimisessä lodgessa aivan PP:n sarvikuonoreservaatin vieressä. Tässä sinulle muutama kuva majapaikastamme ja tietysti myös sarvikuonoista. Eivätkös olekin ihania? Mutta valitettavasti myös niin hurjan uhanalaisia. Rakkain terveisin Minä.”

Nyt kuulen hätääntyneen kommentin jostain takavasemmalta: ”Hetkinen, hei! Et kai halua safarille osallistujien lopettavan kokonaan eläinten kuvaamista, vai mitä meinaat?” No en tietenkään halua. Kuvat ovat ainutkertainen ja upea muisto koetuista luontohetkistä, kun vain muistamme että asioilla voi olla sellaisia seurauksia, jotka ensi-innostuksessa eivät juolahda mieleen. Vastuullinen tapa matkustaa tuo iloa ja rikkaita kokemuksia niin meille kuin paikallisille ihmisille. Myös Thambi kiittää.

Tämä blogi-kirjoitus on julkaistu ensimmäisen kerran 14.3.2019.

Kirjoittaja FM Irmeli Repo on toiminut Olympian matkanjohtajana runsaat kaksikymmentä vuotta. Tutuiksi ovat tulleet kymmenet maat ja lukemattomat kulttuurit. Irmeli tunnetaan myös Olympian Maailma -kirjasarjastaan.