Huippuhetkiä

Perheen varhaisteini sai kouluaikoinaan tehtäväksi haastatella ”kiinnostavassa ammatissa” olevaa tuttavaa tai sukulaista. Useimmat luokkatoverit menivät siitä, mistä aita on matalin ja jututtivat omia vanhempiaan. Meidän murkku ei ruvennut selvittelemään, mitä henkilöstörekrytointiin erikoistunut markkinoinnin suunnittelijaäiti oikeasti tekee, vaan ilmoitti isotädilleen – siis minulle matkanjohtajalle – haastattelevansa tätä, ”koska sun homma tuntuu tosi coolilta”.

Tapasimme haastattelun ja cokiksen merkeissä Mäkkärissä. Rivakasti edettiin matkanjohtajan työn ”tylsistä” puolista – lentokentistä, paperisodasta, aikatauluista ja sen semmoisesta – homman huippuhetkiin.

”Wau”, sanoi haastattelijani tämän tästä, kun kerroin hauskoja sattumuksia matkoilta. ”Mut jos sun pitäs oikeesti valita jännin tai kivoin juttu sun reissuilta, niin mikä se olis?” Selitin nuorukaiselle, että tämä homma on sikäli mainio, että huippuluokan kokemuksia tulee vastaan usein. Ne voivat olla ylellisiä hetkiä siirtomaa-aikaisen junan kyydissä tai keinuttelua Etelä-Intian suvantovesien entisöidyissä riisilotjissa. Ne saattavat olla pysähtymisiä maailman upeimmilla näköalapaikoilla ja erilaisissa maisemissa. Tropiikin kuumuus ja kosteus, vuoristojen lumiset rinteet milloin missäkin maanosassa, suolaerämaan karu kauneus - kaikki nämä ovat huippua. Islannin geysirit ja maailman mahtavat putoukset: Victoria, Niagara ja Iguassu. Savannikoirien lauma lönkyttelemässä Kenian savannilla, pingviinit taapertamassa Etelämantereella ja pönäkkä nenäapina oksalla Borneon sademetsässä. Maailman kauneimmat rakennukset: Taj Mahalin läpikuultava marmori ja Silkkitien siniset kaakelit. Puhumattakaan dogon-heimon naamioitujen miesten hurjasta tanssista Timbuktun puolessa. Entäs tämä: lounas Kiinan muurilla hyvässä seurassa valkoisin pöytäliinoin ja kristallein katetun herkkupöydän äärellä. Huippuhetkiä kaikki tyyni.

Vuodatus ei täysin vakuuttanut haastattelijaa. ”Mut jos sun pitäis kuitenkin valita vaan yks juttu, niin mikä se olis?” Seuraavassa siis nuoren esitelmöitsijän mieliksi yksi ainutlaatuinen ja ikimuistoinen hetki matkan varrelta:

Chobe-joki on mahtavan Zambesin sivu-uoma. Se virtailee Botswanan ja Namibian rajalla. Ylellisen Zambesi Queen-aluksen kyydissä pääsee tutustumaan muun muassa rannan lintuihin, virtahepoihin ja krokotiileihin. Tähtikirkkaan illan yllätykseksi laivan henkilökunta on päättänyt tarjoilla päivällisen maissa. Joukkomme vaeltaa lyhdyillä valaistua polkua pitkin lihapatojen ja hedelmävatien ääreen. Naapurikylästä tulevat tanssijat ja laulajat. Ilta on lämmin, savu nousee grillinuotiosta ja ruoka on hyvää. Sitten lähdetään liikkeelle toista polkua pitkin ja tullaan Chobe-joen leveälle hiekkatörmälle. Sinne on levitetty kymmeniä kirkasvärisiä tyynyjä, joiden päälle meitä pyydetään heittäytymään. Makailemme katselemassa tähtitaivasta ja kuuntelemassa Afrikan ääniä. Joku isännistämme kysyy, tunnemmeko tähtikuvioita. Sitten hän alkaa kertoa pehmeällä äänellä lumoavia tarinoita näkyvissä olevista tähdistä. Emme tunnista omia tarujamme Isosta ja Pienestä Karhusta, Väinämöisen viikatteesta tai Linnunradasta, sillä nämä tutut tähdet ovat kertojalle krokotiiliä vaaniva metsästäjä, suuri puhveli ja tuhat vuotta vanha apinanleipäpuu. Kuulemamme tarinat ovat siirtyneet Afrikassa sukupolvelta toiselle ja niiden mukaan ihmiset myös ovat osanneet suunnata kulkunsa tähtikirkkaana yönä.

Vielä tätä kirjoittaessanikin voin helposti palauttaa mieleen illan tunnelman, kaukaiset tähdet ja kertojan hiljaisen äänen. Rehellisyyden nimissä sanottakoon, että muisto teki vaikutuksen myös murkkuun. Mäkkärin pöydässä oli pitkä hiljaisuus. Sitten cokispullon takaa kuului: ”Sun duuni on tosi coolii”.