Kovaa teetä

Kaikki minua vähänkin tuntevat tietävät, että olen vannoutunut kahvi-ihminen. Päivä ei lähde käyntiin ilman höyryävää mukillista. Ja kyllä, sekä maitoa että sokeripala, kiitos. Siihen nähden, miten riippuvainen kahvista olen, vietän vuosittain ylettömän paljon aikaa teen parissa. Osallistun teeseremonioihin, opettelen poimimaan nuppuisimmat lehdet pensaista ja tiedän yhtä sun toista eri teelaaduista ja niiden vaikutuksista niin tunnelmaan kuin terveyteenkin.

Iranissa istuin usein teelasillisen äärellä. Aterian jälkeen tee on siellä sääntö, ei poikkeus. Mutta mukavaa myös oli poiketa runoilijan puutarhaan istuksimaan punaisen villamaton peittämälle lavitsalle, kuuntelemaan haikeita suufisäveliä ja maistelemaan teetä - kenties myös hiukan polttelemaan vesipiippua. Joskus höyryävä tee tarjotaan Iranissakin samovaarista; venäläistä kulttuurivaikutusta Kaspianmeren takana. Samovaarin ääreen pääsin saman vuoden aikana toisenkin kerran, Karjalassa. Sateisena päivänä Syvärin rannan kylässä jaloittelimme laivamatkan lomassa töppösemme märiksi. Bomban talon näköisessä kahvilassa porisi samovaari, ja täti, jonka purukalusto hohti silkkaa kultaa ja hopeaa, veti uunista tsaijun kyytipojaksi piirakoita paleleville: lohta ja sientä, mustikkaa ja puolukkaa.

Itäisen Aasian maita yhdistää toisiinsa muun muassa tee ja siihen liittyvät seremoniat. Erityisesti japanilainen teeseremonia viehättää verkkaisuudellaan ja hienostuneella perinpohjaisuudellaan. Täydellisen rituaalin oppii ja teemestariksi pääsee vasta useiden vuosien harjoittelulla. Jalat tuppaavat puutumaan tatamilla istuessa, kun kärsivällisesti odottelee vihreästä matcha-teejauheesta bambuvispilällä sekoitettua juomaa. Mutta ennen kuin risti-istuntaan tatamille on päästy, on ensin ihailtava teenjuontiin varattua huonetta, maisteltava vuodenaikaan niin väreiltään kuin maultaankin sopivia leivonnaisia ja ennen muuta katseltava, miten teemestari verkkaisin liikkein puhdistaa tarjoilussa käytettävät astiat, kaataa juuri oikeanasteista vettä käsintehtyihin ragukuppeihin ja aloittaa tarjoilun. Vielä on osattava pyörittää teekuppiaan oikeaoppisesti myötäpäivään, vai oliko se sittenkin vastapäivään? Entä itse tee sitten? Karvasta, ylen karvasta.

Kiinalainen seremonia on japanilaista huolettomampi ja teekin maistuu matchaa tutummalta, ottipa sitten kunnolla fermentoitunutta mustaa teetä, terveellistä vihreää tai kovin suosittua jasmiiniteetä. Pieniä posliinikippoja täytellään vuoroin eri laaduilla ja seremonian päätteeksi saa vielä ihastella ”teekukkia”, jotka toden totta avautuvat kuumassa vedessä kuivista ja ryppyisistä ruohotupsuista koko teekupin täyttäviksi krysanteemeiksi ja lootuksiksi. Huomio kiinnittyy myös ruskeaan paperiin kääräistyihin, toinen toistaan kauniimpien teerasioiden ja -pakkausten rinnalla suorastaan askeettisen näköisiin kuutioihin teepuodin hyllyllä. Teetä tämäkin on, tosin kaukaa Aasian historiasta. Kun suomalaiset kieli- ja kansatieteilijät matkustivat perinteenkeruureissuilla Mongolian aroilla sata vuotta sitten, myös he maksoivat oppaiden ja hevosmiesten palkat teenä, tiilen muotoon pakattuna.

Sri Lankassa oli suloista herätä vanhaan teetehtaaseen kunnostetussa hotellissa ja kuppi vahvaa KAHVIA kädessä katsella parvekkeelta, miten joukko naisia vaelsi värikkäänä joukkona teepensaita vihreänään kasvaville rinteille. Jokaisella heistä oli selässään kankainen pussi, mihin poimittiin pensaan kärkilehdet, ne tuoreimmat ja arvokkaimmat. Itsekin pääsimme poimimista kokeilemaan. Vaikka maan nimi vaihtui, tee pysyy entisenään, ceylonilaisena.

Sri Lankalla päästiin kokeilemaan myös ’kovaa teetä’, melkein kieltolain malliin. Buddhalaisen kalenterin mukaan täydenkuun aikaan saarella vietetään poya-juhlaa, jolloin alkoholia ei tarjota. Helteestä ryytyneiden turistien oli tätä tietysti vaikea sulattaa. Hätä keksii keinot: lounaspöytään kannettiin kymmenen kukkakuvioista teekannua täynnä huurteista helmeilevää olutta.