Suomee ja savvoo - hiljaa ja kovvoo

Sattuipa niin somasti, että olin joitakin vuosia sitten kotimaassa jokasyksyisten Helsingin Kirjamessujen aikaan. Oli aikaa kuulla muutama napakka ja jokunen vähemmän napakka keskustelu kielen ja kirjallisuuden liepeiltä.

Presidentti Sauli Niinistön ja nyt jo edesmenneen Jörn Donnerin jutustelua oli suorastaan nautinnollista seurata, niin taitavasti ja huumorilla he haastoivat toisiaan. Donner halusi tietää, minkälaista lukemista presidentti suosittaisi niille uusille suomalaisille, jotka pakolaismatkansa päätteeksi jäävät tänne kotoutumaan ja kotiutumaan. ”Miksei Aleksis Kivikin käy, mutta kenties yhtä hyvä monipuoliseen suomen kieleen johdattaja voisi olla Aku Ankka”, pressa vastasi.

Matkanjohtajan työkaluista tärkein on kieli – ja kielet. Melkein joka matkalla kuulen nämä kaksi kysymystä: ”osaatko tämän maan kieltä” ja ”montaako kieltä puhut”. Omalta osaltani vastaaminen saa suht nöyräksi ja tulee selitelleeksi kaikenlaista sekavaa.

Suuresti kadehdin ja ihailen monia kollegoitani, jotka suoltavat sujuvasti niin japanit, suahilit kuin portugalitkin, kiinasta nyt puhumattakaan.

Vielä enemmän ihailua herättävät työtoverit kohdemaissa. Harvoin tulee ajatelleeksi, miten monikielisiä esimerkiksi afrikkalaiset tai intialaiset ovat. Kapkaupungin työtoveri puhuu englannin ja afrikaansin ohella xhosaa ja tswanaa, osaapa tuottaa kurkussaan kaikki oikeat ’click’-äänteetkin. Valkoiseen vähemmistöön kuuluvan miehen lapsuuden kotikieli oli hollannin sukuinen afrikaans, vaimon suku puhuu englantia, xhosa oli kauan tärkein Etelä-Afrikan bantukielistä, Mandelan heimon oma, ja tswanaa puhuttiin aikoinaan leikkikavereiden kanssa pihalla ja pitkin veldiä vilistellessä. Ja eikös tämä epeli yllätetty puhumasta ranskaakin vanhan hugenottisuvun viinitilalla. Eikä hän suinkaan ole erityistapaus kaukaisten kollegoitteni joukossa.

Toisaalta on virkistävää huomata, etteivät suuret maailmankielet aina auta. Eivät kaikki Latinalaisen Amerikan ihmiset osaa espanjaa, vaan asiat saa selvittää quicheksi tai ketsuaksi. Eikä taksinkuljettaja välttämättä osu läntisen Kiinan Xinjiangissa oikeaan osoitteeseen, vaikka kiinalainen opas kuinka selittäisi; tämä kun ei osaa turkinsukuista uiguuria ja suhari taas ei muuta osaakaan.

Tiukassa paikassa kymmenen sanaa paikallista kieltä auttaa uskomattomasti. Kokonaisia keskusteluja on käyty vähäisemmälläkin sanavarastolla. Hurmaava oli eräskin kohtaaminen, jossa keskiaikaista persiaa osaava matkakumppani otti kontaktia tuhat vuotta vanhalla kielellä tämän päivän opiskelijatyttöihin Teheranin kaduilla. Tyttöjen hämmennys muuttui iloiseksi innostuneisuudeksi, kun he tajusivat ymmärtävänsä jotain muukalaisen jutuista. Pikkuisen samanlaiselta tuntuisi varmaan täällä lähikaupan kassasta, jos asiakas puhuttelisi häntä käyttäen Kalevalan kieltä tyyliin ”vaka vanha Väinämöinen…”.

Joskus matkanjohtajan on kuitenkin vain improvisoitava. Upealta tuntuu, kun pohjoiskorealaisen junan ravintolavaunussa on onnistunut saamaan tilauksensa perille näyttelemällä ensin kanaa ja sen jälkeen munaa. Ja katso: seuraavana päivänä lounaslautaselta löytyy kanaa ja aamiaiseksi on keitettyjä munia – ihan niin kuin oli tilattukin.

Enää ei voi luottaa siihen, että oma kielemme on niin harvinainen ja kummallinen, jotta sitä voisi käyttää kaverin kanssa maailmalla salakielenä. Aina löytyy joku, joka ymmärtää – maanmies tai sitten joku muu – joka osaa suomea milloin mistäkin syystä.

Matkanjohtajilla on lukemattomia tarinoita näistä kohtaamisista ja kompastumisista. Viimeisin minun kohdalleni sattunut suomen kieleen rakastunut intoilija istui kanssamme jokiristeilypaatissa Etelä-Intiassa. Hän oli pesunkestävä teksasilainen, jolla oli intialaiset sukujuuret ja joka oli nuorena kuullut jossain muutaman lauseen suomea, rakastunut kieleemme päätä pahkaa ja opetellut sitä Linguaphone-kielilevyiltä 60- ja 70-luvuilla. Keskustelumme oli tosin aavistuksen verran kankeaa ja kulki levyiltä opiskeltuja reittejä, esimerkiksi: ”Sijaitseeko rautatieasema kaupungin keskustassa?”.

Mutta sen mitä keskustelun henkevyydessä menetettiin, korvasi puhekumppanin riemu siitä, että vihdoinkin hänellä oli mahdollisuus käyttää rakastamaansa kieltä jonkun ”oikean” kanssa. Välillä piti toki kummankin ottaa Teksasin murre avuksi.

Monisyisempi juttu – hurmaavampi ja sata kertaa vaikeampi – ovat kielten kerroksissaan kantamat maailmat, kurkistusikkunat toisiin kulttuureihin. Vaikka miten taitavasti osaisi kääntää sanottavansa suahilista ja sanskritista suomeksi, jää aina joku merkityksen taso tai oivalluksen rippunen piiloon.

Meillä itsellämme on oiva esimerkki ’sisussa’. Vaikka kuinka hyvin ’sisun’ kääntäisi toisille kielille ja vaikka millä sanoilla tätä suomalaisille tärkeää luonteen ominaisuutta  kuvailisi, tuntuu kuitenkin siltä, että vain me suomen kielen äidinmaidossa imeneet tiedämme, mitä suomalainen sisu oikeasti on, eikö? Kaikille muille sen merkitys on kiinalaista sanontaa lainatakseni ’ma ma hu hu’, jossa ’ma’ tarkoittaa hevosta ja ’hu’ tiikeriä. Kun kaikille avautuvaa ja yksiselitteistä sisältöä on vaikea löytää, ollaan kiinalaisittain siis jossain hevosen ja tiikerin välimaastossa, ei oikein kumpaakaan. Eli meikäläisittäin sanottuna ”vähän sinne päin”.